Kun ”I love you” väheni ja tilalle tuli huora

Rakastuin joitain vuosia sitten ulkomaalaiseen mieheen. Kuten varmaankin monille tuttua, ellei jopa kaikille, suhteen alussa mies oli taivaallinen. Kehuja, rakkautta ja uudelleen kehuja. Kelpasin juuri sellaisena kuin olin ja olin hänelle riittävä, kunnes en enää ollutkaan.

Riidoistahan kaikki lähti. Alussa myös verbaaliset yhteenotot olivat rajuja. Huorittelua. Minua verrattiin toisiin naisiin ja haukuttiin. ”Sorry baby, I love you” sai minut unohtamaan sen, kuinka hetki sitten olin viiden euron huora, jota parempia olivat kaikki maailman naiset.

Viimeinen kerta, kun aidosti muistan olleeni entinen minä, oli ennen ensimmäistä fyysistä päälle käymistä. Väkivalta ei alkanutkaan läpsimisestä tai tönimisestä, mies tarttui kurkkuuni kiinni, kun pistin vastaan ja ilmaisin tahtoni. Makasin sängyllä, kädet puristivat kurkkuani. Muistan, että se sattui ja ruskeat silmät kiiluivat raivosta.

Samana iltana mies itki ja katui tekoaan. Lupasimme, ettei enää koskaan uudelleen. Sinä iltana se olin minä, joka lohdutti. Hetken kaikki oli sekaisin, mutta suhde jatkui. Hän oli jälleen se ihana mies, jolle kelpasin. Seuraavassa riidassa minua tönäistiin rajusti rintakehään. Päällimmäisenä on noista ajoista mielessä kipu ja sekavuus, sillä hän ei ollutkaan se, keneksi häntä kuvittelin.

Viikkojen saatossa ”I love you” väheni ja tilalle tuli huora. Olin huora päivästä toiseen. Koskaan en pettänyt, en edes flirttaillut muille. Muilla sanotaan kotona ”huomenta”, meille ”huora” oli yhtä normaali sana ja kulki arjessamme mukana.

Väkivalta kasvoi. Töniminen muuttui potkimiseksi ja lyömiseksi. Kuristamista oli useimmin. Päähän kohdistuneet iskut saivat minut pelkäämään, etten selviäisi hengissä. Oli öitä, jolloin en pystynyt nukkumaan tietyssä asennossa tai ollenkaan, koska mustelmiin sattui tai joku kehon kohta oli turvonnut.

Itkin lattialla, mies heitti ruoan seinään ja käski minut siivoamaan. Itku kurkussa pyyhin kivilattiaa. Itkeminen ärsytti miestä, joten lattiaa ei enää pyyhittykään luutulla, vaan minulla itselläni. Mieheni veti minua pitkin lattiaa hiuksista. En osannut kuin itkeä ja kiljua. Ja tietysti, vaieta.

En tuntenut olevani mitään. Odotin seuraavaa kertaa, koska sitten tuli muutama hyvä päivä. Ehkä hän sanoisi rakastavansa. Vaan ei, sain kuulla, että ansaitsen kuolla ja ettei kukaan haluaisi minua päivän valossa. Olin mieheni mielestä lihava, ruma, hyödytön, tyhmä ja huono.

Nykyisin, kahden taponyrityksen ja useiden pahoinpitelyiden jälkeen, en ole siinä enää. Olen päässyt irti. Kuljen terapiassa ja 2 vuotta vaikenin. Enää en jaksa vaieta, ei tämä mies ole sen arvoinen.

Terapia on raskas joka ikinen kerta. En ole käynyt siellä kertaakaan itkemättä. Terapian jälkeen en pysty ajattelemaan kuin yhtä asiaa, väkivaltaa. Usein ahdistaa ja tuntuu, että sydän repeää. Olen katkera ja tunnen melkein lyönnit uudestaan ihollani. Haluan huutaa. Hän teki elämästäni helvetin.

Kaikesta huolimatta, kun katson peiliin, yritän nähdä siellä selviytyjän, en huoraa. En kuollut, enkä alistu enää. En koskaan, enkä kellekään. Aikansa se vie ja jäljet eivät varmaankaan koskaan unohdu. Tärkeintä on, etten leimaa enää itseäni hakatuksi naiseksi, vaan väkivallasta selviytyjäksi. Minä selviän.

Selviäthän sinäkin, älä vaikene.
– Pauliina

o-DOMESTIC-VIOLENCE-facebook

Yllä oleva teksti on lainattu Naisten Linjan -sivuilta, eikä ole oma kertomukseni.

Pauliinan tarina on kuitenkin tosi. Totta on myös se, että 30% suomalaisista naisista ja tytöistä kokee väkivaltaa.

Tuttuni on töissä Naisten Linjassa, joka on tarkoitettu kaikenikäisille väkivaltaa kokeneille tai väkivallasta huolestuneille naisille. Hän pyysi minua kertomaan lukijoilleni tästä ihanasta yhdistyksestä, sillä väkivallan seurauksista selviytymisessä ensimmäinen keskustelu on usein ratkaisevin. Naisten Linjaan yhteyttä ottavat, väkivallan mykistämät naiset ja tytöt kokevat olevansa umpikujassa. Joillakin yhteydenotto johtaa turvakotiin, joku toinen eroaa, kolmas tekee rikosilmoituksen, neljäs menee kouluterveydenhoitajan puheille. Jokainen selviytymispolku vaatii ensimmäisen askeleensa.

chile_domestic-violence

Joka kolmas uhri vaikenee, eikä koskaan kerro tapahtumista kenellekään vaan elää kaameassa todellisuudessa yksin, jopa vuosikymmeniä. Huonosta suhteesta lähteminen ei ole niin helppoa kuin sen voisi luulla olevan. Itsekin olen nuorempana seurustellut epätasapainoisen miehen kanssa, enkä voi painottaa tarpeeksi sitä helpotuksen tunnetta kun suhde päättyi omasta toimestani ja sain taas olla oma itseni. Onneksi osasin päättää suhteen ennen kuin jotain oikeasti vakavaa tapahtui. Silti, vaikka suhde ei ole niin väkivaltainen kuin Pauliinan tai pahempi, niin se vähäkin on liikaa, eikä sitä pidä jäädä katselemaan.

Väkivalta voi myös olla psyykkistä. Toisen vähättely ja haukkiminen voi johtaa siihen, että lopulta itsekin uskoo oman arvon olevan nolla. Varsinkin nuorena on vaikeaa tehdä hyviä ratkaisuja ja ymmärtää, että tietyt piirteet eivät muutu, pahenevat vain. Mustasukkaisuus on sellainen piirre. Pieni mustasukkaisuus on tervettä, mutta kun havaitset sen rajoittavan elämääsi, päätä suhde. Väkivaltaisuus, uhkaileminen ja kiristäminen ovat usein jatkoa, eivätkä kuulu terveeseen, rakastavaan onnelliseen suhteeseen. Älä kuuntele jatkuvia ”nyt mä muutun” -lupauksia, ne eivät toteudu. I know. Sinulla on oikeus olla onnellinen ja jokaiselle on olemassa henkilö, jonka kanssa on hyvä elää, joka päivä. Ennen kun hänet löytää täytyy kuitenkin pitää itsestä huolta ja tasapainoittaa oma elämä, siivota pois kaikki negatiiviset vaikuttajat. On paljon helpompaa rakastua siihen Oikeaan ja saada vastarakkautta, kun on itse paras versio itsestään :)

Naisten Linjaan voi soittaa ilmaiseksi: 0800 02400 <3

Tykkään sanonnasta: ”Täytyy pussata monta sammakkoa, jotta tunnistaa prinssin”. Se on pätenyt ainakin omalla kohdallani, useat suhteet läpikäyneenä.

Silti, jos en olisi käynyt niitä läpi en olisi se ihminen, joka nyt olen. En välttämättä koskaan olisi edes tavannut kihlattuani, sillä jokainen tekemäni päätös on lopulta johdattanut minut hänen luokseen. Ihan oikeasti, ollaan tavattu niin kohtalon kautta, että huhhuh, mutta… that’s another story ;)

Tässä vielä ihana video pienistä italialaisista tosimiehistä!

/Aku

P.S Kuinka monta Facebook kaveria sinulla on? Kuinka moni heistä on nainen? Heistä 1/10 ei tule koskaan kertomaan kokemastaan väkivallasta, eli et koskaan saa tietää keitä he ovat. Haluaisitko silti yrittää autta heitä? Voit auttaa jakamalla Pauliinan salaisuuden ja kertomalla Naisten linjasta. Linkitä tämä blogiteksti tai Naisten linjan nettisivut omaan Facebookiisi tai blogiisi niin olet mukana auttamassa. Kiitos <3!

Instagram: @aurorarenvall
Facebook: täällä