Blogitauolta paluu ja kuulumiset loppuvuodelta

En todellakaan suunnitellut blogitaukoa, niin silti pääsi käymään. Viikon postausväli venyi kuukauteen ja kuukausi puoleen vuoteen. Viime keväänä oltiin juuri muuttamassa unelmieni Itä-Helsinkiläiseen vuokra-asuntoon ja samalla luin pääsykokeisiin, tein kahta eri työtä, ratsastin säännöllisesti ja urheilin koiran kanssa kolmesti päivässä. Blogi tuntui olevan arjen tiellä. Halusin vaan nauttia elämästä, enkä kirjoittaa siitä. Myös oman naaman jatkuva kuvaaminen alkoi kyllästyttämään. Olla nyt sitten monipuolinen ja edustava.

Pidän kuitenkin kirjoittamisesta, edelleen. Omaa naamaani en vieläkään aina jaksaisi korostaa, mutta tiedän, että blogi on aika tylsä jos täällä on vain eläin- ja ruokakuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä viime keväänä vaan oli tauon paikka. En aio pyytää anteeksi exittiäni, mutta pahoittelut, etten sanonut edes heippa! That’s just bad manners.

Instagramissa olen ollut yhtä semi-aktiivinen kuin ennenkin ja itseasiassa instatiliäni aiemmin katseltuani koin sellaisen mieleenpainuvan hetken. Huomasin tilini olevan lähes täynnä arjen kuvia eläimistä. Eläimet ovat minulle se elämän iloisin asia ja olen ihan superonnellinen, että olen kuluvan vuoden aikana saanut täytettyä elämäni eläimillä :D Kuulostaa tosi hassulta, mutta te eläinten ystävät tajuatte kyllä!Yli vuosi sitten aloitin työt eläinten parissa. Koska en tee sitä työtä oman yritykseni kautta, en puhu siitä niin avoimesti, kuin muista töistäni.

Parasta, yhtä tärkeää kuin palkka, siinä työssä on minulle ihmisten ja heidän lemmikkiensä auttaminen. Kuluneen vuoden aikana olen saanut monen monta kertaa kasvotusten lemmikkien omistajilta kehuja vilpittömästä avusta ja usein myös kirjallisena palautteena yritykselle, jonka palveluksessa työskentelen. Aivan ihania asiakkaita! Vitsailen aina, että olen töissä vaan lääppiäkseni eläimiä (hehee), mutta oikeasti se on ihan maailman palkitsevinta auttaa kaikkia tassuttajia ja heidän omistajiaan. Työ on ollut myös erittäin opettavaista. Työporukka on paras, mitä olen koskaan kokenut 11-vuotisen työelämäni aikana. Varsinkin, kun meidän tiimiin kuuluu tällä hetkellä 9 koiraa!

Meidän Namu täytti 3 vuotta <3

Yritykseni porskuttaa nyt jo kahdeksatta vuotta, sen tiimoilta olisi luvassa uusia mielenkiintoisia asioita vuodelle 2018. Jännää!
Viimeeksi kun täällä juteltiin opiskeluistani se tapahtui videopostauksen muodossa täällä. Silloin olin juuri päättänyt hylätä ajatuksen kauppiksen pääsykokeista ja hainkin Haaga-Heliaan, minne pääsin! Aloin tyyliin itkemään (vaan vähän!), kun sain tietää päässeeni sisään. Mitä nyt 7 vuotta patoutunut tiettyjä paineita elämässä etenemiseen lukion jälkeen :D Vieläkin tuntuu niin epärealistiselta, että saisin edes yhden virallisen opintopisteen.

Nyt on opinnot aloitettu ja ensimmäinen jakso päättymässä. Onko sen nimi jakso? Olen siis edelleen todella pihalla termeistä ja ihan opiskelijaruokalassakin asioiminen pelottaa, kun kaikki muut on niin pro-opiskelijoita ja minä en tiedä edes minne tarjotin viedään :D Kuulostan nyt tosi palikalta, mutta siis se fiilis, kun kaikki on lähes 10 vuotta nuorempia, super-yli-muodikkaita, meikit contoureineen mintissä ja kaikkea. Meanwhile minulla on päällä maastojuoksulenkkarit ja sadetakki, jotkut vanhat housutkin toki. Hassua olla jossain opiskelijajonossa mielessäni ihan maan matonen, kun taas työelämässä olisi heti pokkaa juontaa vaikka kympin uutiset.Kuulin, että työkaverini oli käynyt lukemassa blogiani ensimmäistä kertaa. Aloin heti miettimään, että miltäköhän se on näyttänyt. Blogi siis. Menin avaamaan oman blogini ja aloin selailemaan postauksia, vähän kuin toisen silmin tutkiskellen mitä on tullut kirjoiteltua. Päällimmäisin asia, mihin kiinnitin huomiota oli kommentit – te ihanat lukijat, jotka olette olleet parhaimmillaan ruudun toisella puolen jopa 5 vuotta!

Teidän kommentteja on parasta lukea. Vaikka välillä tulee myös mälsää kommentointia on suurin osa kuitenkin todella päivää piristävää.

Blogia kirjoittaessa minusta ainakin tuntuu tässä kirjoitusvaiheessa, että kirjoitan ehkä kolmelle ihmiselle, vaikka todellisuudessa peruspostauksiani luetaan normaalisti 1000-2500 kertaa, vähän jännempiä keskimäärin noin 4000-5000 kertaa ja sitä suosituinta on nyt luettu 271 051 kertaa.

Koirani Namun kasvuhäiriöstä kirjoittamaani postausta on luettu 10 047 kertaa, mikä on minusta samalla hieno ja surullinen asia. Se postaukseni nousee Googlessa aina ensimmäisten joukkoon, kun huolestunut koiranomistaja googlaa koiran ontumista tai tarkemmin kasvuhäiriötä, olkanivelten leikkauksia, eläinlääkärikirurgeja jne. On ihanaa olla avuksi postauksen kautta, sillä vastaavat helposti saatavilla olevat postaukset laskee yhden käden sormilla. On kamalaa, että nämä terveysongelmat lisääntyvät jatkuvasti vastuuttomasti jalostetuilla pennuilla.Nyt kun bloggaamiseni jatkuu, haluaisin taas vähän uudistua. Blogi voisi jatkossa keskittyä enemmän koira-aiheeseen, varsinkin ruokintaan. Olen vanhoista bikinifitness / pt-ajoistani siirtänyt mielenkiintoni lähes totaalisesti koirien (ja kissojenkin) hyvinvointiin ravitsemuksen kautta. Minulla on muuten myös vuokrahevonen, joten heppamaailmaakin voisi alkaa täällä avaamaan. Hevospuolella olen kiinnostunut maasto- ja matkaratsastuksesta, ensi vuonna ehkä kisaamaankin! Hevosten ruokinnassa olen erittäin noviisi, todellakin kiinnostaa oppia kaikki – joten vinkkiä kehiin jos on luentoja, sivustoja tms. mitä suositella!

Koska elämä on aika lailla muuttanut sisältöään ja no, myös ulkonäkö vaihtelee tasaiseen tahtiin – voisi uusi blogibanneri olla kiva uuden alku. Mietin sellaista, missä seisoisin hevosen ja koiran kanssa. Ei vaan MITÄÄN ideaa, miten sellaisesta saa edustavan ja varsinkin kivan valoisan, täällä synkän sohjosyksytalvipimeääkellokaksi-meiningin keskellä?! Jotenkin banneriuudistuksen myötä olisi rauhoittavaa vihdoinkin kuopata fitnessbloggaus. Vaikka en sitä ole pitkään aikaan harrastanutkaan, tuntuu silti, että sitä odotetaan.

Minusta on kivaa antaa entiseen tyyliin insightia ihan normielämäänkin ja jakaa omia noloja sattumuksia tai ihania oivalluksia. Näkikö kukaan teistä instagram storyssani videota, missä lennän naamalleni meidän parkkihallissa koiran kanssa leikkiessä? :DNo sitä, että blogi (yksi työ + harrastus muiden lisäksi) vie aikaa koulumenestykseltä. Mutta, kuten kaikki normaalit opiskelijat tietää, kun ei ole inspistä tehdä jotain koulutehtävää tai lukea tenttiin, niin keksii kyllä aina ihan kaikkea muuta tekemistä sille ajalle, kunnes sitten aktivoituu.

Mutta hei, kivaa kun eksyit taas (tai ensimmäistä kertaa?) blogiini! Törmäillään täällä kunhan saan vähän suunnitelmaa kasaan :) Kauheasti olisi kyllä asiaa!

Ylen bikini fitness -dokumentti, 5 asiaa mihin samaistuin

Yle esitti maanataina uuden dokumentin bikinifitneksestä, mikä oli minusta mielenkiintoista katsottavaa, vaikka itse en kisatouhusta muuten enää innostukaan.

Tunnin kestävässä Muodonmuutoksia -dokumentissa seurataan neljää biksumimmiä, joista yksi on täällä samassa blogiportaalissa bloggaava Linda Paldanius. Linda kertoi blogissaan, että kuvauksissa nauraminen oli kielletty, minkä vuoksi kaikki mukaan editoitu materiaali oli vakavaa. Vaikka kuvattava henkilö vaikuttaisi editoinnin seuraksena vakavammalta kuin oikeasti on, se on minun mielestä ehkä tässä tapauksessa hyväkin asia, sillä lajina bikini fitness on vakavaa touhua, mutta tietysti hauskaakin pitää olla.

Oma terveys kannattaa aina ottaa vakavasti ja vaikka fitness on elämäntyylinä nimenomaan terveyttä, on fitnesskisaaminen kropan äärirajoille viemistä. Vaikka valmentaja sattuisi osaamaan hommansa voi dieettaaminen silti kusta jos a) valmentaja ei keskitykään yksilöön b) yksilö ei noudata ohjeita c) yksilölle ei sovikaan juuri ne annetut ohjeet jne.

Itse koin kisojen jälkeen, että minut unohdettiin täysin, vaikka maksettua valmennusta oli jäljellä. Kisojen jälkeinen reversedieettaminen on erittäin tärkeää. Olin silloin niin untuvikko etten tiennyt mitä vaatia.

No, oma kisakokemus kuitenkin opetti sen verran, että poimin dokumentista 5 asiaa, mihin todellakin voin samaistua:

1. Treeneissä itketään.

Joskus näin. Niin siinä käy, kun ylitetään niitä omia rajoja ja kehitytään. Itkeminen joka treeneissä ei ole minusta tervettä, mutta silloin tällöin se tuo ihan kivaa voitontahtoisuuden fiilistä. Treenikohtaukset itseasiassa jopa vähän herättelivät pidempään uinunutta omaa kuntosalitreeni-intoa. Tollanen rankka meininki oli se mistä tykkäsin, vaikka se välillä olikin kamalan tuntuista, mutta kuitenkin niin antoisaa.

2. Valmentajan kannustus –  tai sen puute

”Mun valmentajalla on tietty ilme, mistä tiedän, että se on tyytyväinen muhun” – näin yksi dokumentin kisaajista kuvaa valmentajaansa, jopa ihan tyytyväisenä siitä, että osaa tunnistaa tämän ilmeen. Itse olisin lähinnä pettynyt jos onnistumista pitäisi etsiä jostain ilmeenrippeestä… Kukin tyylillään. Anyway, itse pidän siitä, että kehuja saadaan (ja annetaan!) aina kun siihen on aihetta. Jotenkin (olen varmaan hullu) minusta kehumisen yhteyteen kuuluu hymy ja iloinen äänensävy, mutta noissa valmennuspiireissä sitä ei taideta harrastaa :D Mahtavin kehu, minkä itse silloin joskus sain oli ”hyvä.” – ilman hymyä.

3. Posetreenit

Yksi dokumentin posevalmentajista laukoo, että ”Olisi hyvä jos dieettikaudella olisi 200 tuntia posetreeniä”.

Let’s see, keskiverto dieetti taitaa olla noin 4kk, eli 120 päivää? Se tarkoittaisi 1,45 tunnin posetreeniä joka ikinen päivä. Kuulostaa aika sairaalta, kun tosiaan olisi niitä muitakin treenejä ”pari hassua”. Poseja pitää treenata ja se oli ainakin minusta ihan hauskaa puuhaa, mutta meneeköhän tuollaset määrät hieman yli, maybe?

Remember this? 2013 Lahdessa sovittamassa kisabiksuja

4. Grammalleen mitatut suolapussit

Tarkkaa hommaa koko ruokapuoli ja sillä tarkkuudella niitä tuloksia saadaankin. Jos määrät on olleet silloin tällöin vähän mitä sattuu – ei muutoksia ole kovin helppoa tehdä, kun ei tiedetä mikä toimii ja mikä ei.

Ylitarkasta punnitsemistouhusta ei ole mitään huonoja muistoja, lähinnä ihan muistoja vaan, koska se oli silloin ihan normaali hyväksytty osa arkea ja jokaista ateriaa. Yksi vaaka oli kotona ja toinen autossa.

Vieläkin mittailen jotain ruokia, kuten aamuisin kaurahiutaleet ja soijaproteiinijauheet, mutta suurimman osan grammamääristä on tullut opittua mittamaan oikein silmämääräsiesti, kuten 100g marjoja, 20g pähkinöitä jne :) Nykyään vakaa tulee lähinnä käytettyä koirani raakaruokintaa varten :D

4 vuotta sitten vääntämässä dieettisafkoja Lontoossa

5. Lajin epäoikeudenmukaisuus

Bikinifitness on itselleni oikeudenmukaisena lajina lähinnä vitsi. Yksi dokumentin valmentajista vaikutti SM-kisojen seuraksena olevan samalla linjalla, sillä ilmaisi valmennettavalleen, että hän ei enää pysty tai halua valmentaa lajissa, jossa sijoittuminen on kiinni milloin mistäkin.

Vuosien myötä olen kuullut kaikenlaista juttua liitoista ja niiden toimintatavoista. Jos et ole tietyn henkilön suosiossa, et menesty. Jos ei tiedetä kuka olet, et voi koskaan olla huipulla. Eikö ole järjetöntä, kun sitä fysiikkaa kuitenkin ollaan siellä esittelemässä?

Jopa saamassani Body-lehden kilpailijaesittelykirjeessä kannustettiin olemaan esillä mahdollisimman paljon:

”Nykyään ei kilpailija voi olla 364 päivää salilla piilossa ja sitten vasta kisapäivänä hän loistaa lavalla ylivoimaisena tähtenä. Ei, tällaista ei tapahdu enää. Nykyään urheilijan pitää olla ulospäin suuntautunut ja olla esimerkillinen, koska kaikki ratkaisee ja asenne on yksi niistä tärkeimmistä. Kukaan, joka on oikeasti lajin huipulla, ei ole harmaavarpunen. Sellaiselle ajattelulle ei yksinkertaisesti ole sijaa! Jos ei pidä esillä olemisesta, niin miksi sitten nousee lavalle? Lavalla viimeistään näkyy kuka oikeasti haluaa siellä olla ja kenen olisi pitänyt jäädä kotiin tai salille treenaamaan.”

Lajiin sopivan luuston, sopivan riittävän lihasmassan, kauniin kisalookin ja sätelevän lavaesiintymisen lisäksi suoritus voi siis kaatua koska kilpailija ei ole lavan ulkopuolella tunnettu ja suosittu. Ihannekriteerit lihas- ja rasvamassaa varten muuttuvat myös jopa vuosittain, eikä niistä pahemmin tiedoteta dieettiä ja treenikautta suunniteltaessa. Kisapäivänä tuomareilla vaan saattaa olla joku uusi linjaus, minkä mukaan viime vuonna menestynyt onkin nyt liian lihaksikas tai vaikka liian kuiva. Bikinifitneksessä vaaditaan alhaista rasvaprosenttia, mutta ei liian alhaista, sillä ei sekään ole hyvä sitten. Oikean kireystason saavuttaminen voi muutenkin olla täysin arpapeliä, kuten itselläni oli.

Tapaus e-pillerit: Käytän e-pillereitä ehkäisytehon lisäksi siksi, että voin siirtää kuukautisia minulle sopivalle ajankohdalle – näin olin tehnyt jo 5 vuotta.

Kisavalmennuksen alussa valmentajan ehdoton mielipide oli, että minun täytyy lopettaa e-pillerit, sillä ne tuovat turhaa nestettä ja taisi jostain ylimääräsisitä naishormooneistakin olla puhetta. Tein kuten käskettiin ja myöhemmin kisojen jälkeen kuulin, että moni muu kyllä käytti niitä kisojen aikana…

Tämän päätökseni ansiosta kuukautiset sattuivat alkamaan päivää ennen kisoja ja näin kaikki valmisteluni ja työni tyssäsi kuin seinään, sillä kisakuntoni oli pehmeä, eli huono. Rasvaa oli todella vähän, mutta ei se näkynyt, sillä kehoni oli niin kuukautisista johtuen nesteinen muihin kilpailijoihin verrattuna. En todellakaan sano, että olisin mitään voittanut jos olisi ollut toisin, mutta ainakin sijoitus olisi ollut parempi. Näin vähästä se on kiinni.

Toisilla kuukautiset loppuvat kokonaan kehon normaalien toimintojen häiriintyessä rankan dieettaamisen seurauksena, mikä on jopa niin epäterveellistä, että se saattaa johtaa myöhemmin lapsettomuuteen. Itse sentään säilytin hormoonitoimintani terveyden ja kas, kun se kostautui lajissa. Missä muussa lajissa tällaista joutuu edes ajattelemaan? Kysynpä vaan.

Oli muuten ihan hauskaa muistella menneitä dokumenttia katsoessa. Joillekin tuo laji vaan on se juttu, mutta itse toivoisin, että suosio hiipuisi ellei ole sitä jo tehnyt. Mielestäni kilpailla voisi niin monessa muussa oikeudenmukaisemmassa kehittävässä lajissa :)

Dokkari löytyy täältä.

Katoistteko, mitä olitte mieltä?

Edellisessä postauksessa: Nyt on hiusväri kohdillaan!

Adlink: